The aim of plant gene banks is to preserve genetic resources selected based on their phenotypic, agronomic, historical or other cultural values for future utilization. In the present study the modified PVS2 droplet vitrification technique was tested and optimized for cryopreservation of a large diversity of blackcurrant (R. nigrum L.) accessions propagated in vitro and selected into a national gene bank core collection. Out of four accessions tested to optimize the method, three recovered and regenerated by 89–97% on average, but one recalcitrant in vitro line only by 25%. The tested post-cryopreservation recovery media with different macronutrient and growth regulator levels showed no generalized effect on regenerated shoots, but the effect of recovery media was different between cultivars. When the whole regeneration chain from cryopreservation via micropropagation to greenhouse conditions was tested, shoots at least 1 cm in length were found necessary for successful transfer ex vitro. The long-term cryopreservation of 22 blackcurrant accessions was finally conducted, with practices slightly modified from the tested protocol. The estimated recovery of shoot tips after 9 weeks in vitro was 17–94% with at least 75% recovery in seven accessions and at least 40% recovery in 19 out of 22 accessions. Only one accession had no cryopreservation success. The results demonstrated that the modified droplet vitrification technique is appropriate for a large diversity of blackcurrant accessions. However, cultivar-related differences and recovery procedures are to be considered for success in regeneration and ex vitro adaptation.

The cryopreservation of dormant buds can be a feasible method for preserving germplasm of cold-tolerant woody plants. In the present study, we evaluated the effects of pre-desiccation, thawing method, and the rehydration of bud sections on the post-cryopreservation recovery of dormant blackcurrant buds in vitro. The estimated recovery of small- and medium-sized buds was 80.1 and 62.7% respectively for desiccated buds and 67.8 and 72.3% respectively for non-desiccated buds. The pre-desiccation of bud sections enhanced the number of the shoots regenerated from vegetative buds (2.3 vs. 4.7). The estimated recovery of fast-thawed buds was better after 14-day than after 7-day rehydration (85 vs. 59%). In slowly thawed buds the difference between 14-day and 7-day rehydration was not significant (73 vs. 62%). The estimated recovery of vegetative and flower buds was 77.7 and 41.1% respectively after 7-day rehydration, and 95.2 and 43.6% respectively after a 14-day rehydration period. The rehydration of bud sections was not necessary for the in vitro recovery of non-desiccated, fast-thawed buds. Of the 23 blackcurrant cultivars cryopreserved using non-desiccated dormant buds collected from a greenhouse, the estimated recovery of 22 cultivars ranged between 42 and 90%.

The genetically authenticated Finnish hop genotype LUKE 2541 obtained from wild was evaluated for antibacterial, anti-inflammatory, and anticancer activities. Water extracts from hop cones inhibited the Gram-positive bacteria Staphylococcus aureus and Bacillus cereus , with MIC values of 0.094– 0.188⍰mg/mL, whereas Gram-negative strains showed limited sensitivity. In LPS-primed THP-1 cells, both IPA and IPA-Control extracts reduced reactive oxygen species formation in a dose-dependent manner, exhibiting similar IC ₅₀ values (50.41⍰µg/mL and 35.41⍰µg/mL). This hop genotype also displayed clear tissue- and solvent-dependent antiproliferative effects in human cancer cell lines. Bioactivity was strongly enriched in hop cones and predominantly associated with non-polar extracts, particularly hexane and dichloromethane fractions, which produced marked, dose-dependent reductions in cell viability. In contrast, aqueous and methanolic extracts were largely inactive, underscoring the critical importance of extraction chemistry and tissue selection. Sensitivity varied among cancer cell lines, with colorectal cells generally more responsive and leukemia cells less affected, highlighting cell-specific susceptibility. Further research is needed to elucidate underlying mechanisms, determine selectivity toward non-malignant cells, and identify the active compounds responsible for all in all investigated effects.

Humalaa on kasvanut Suomessa luonnonkasvina 7000–8000 vuotta. Nykyään humalaa voi löytää etenkin Etelä- ja Keski-Suomen rantalehdoista luonnonvaraisena tai vanhoista pihapiireistä aiemman viljelyn jäljiltä. Kiinnostus kotimaisten humalakantojen viljelyyn on lisääntynyt pienpanimobuumin myötä. Kotimaisen humalan saatavuus on vähäistä. Kotimaiset aiemmin viljellyt tai villihumalakannat voisivat soveltua viljelyyn, kun taas Suomessa viljelyyn sopivista ulkomaisista humalakannoista ei ole tietoa. Luonnonvarakeskuksessa (Luke) turvataan käytännön hyödyntämisen kannalta arvokkaiden kotimaisten humalageenivarojen saatavuus, edistetään niiden tuotantoa sekä tutkitaan humalakäpyjen laatuominaisuuksia. Lisäksi tavoitteena on kehittää kryosäilytysmenetelmä humalan pitkäaikaissäilytykseen. Kansallinen kasvigeenivaraohjelma on kerännyt kokoelman suomalaisia humalakantoja. Niitä on ylläpidetty vuodesta 2004 alkaen kasvullisesti Luonnonvarakeskuksen kokoelmissa ulkoistutuksina Jokioisilla ja solukkoviljelminä. Kahdeksan kannoista kasvaa Mustialan maatalousoppilaitoksessa Tammelassa. Vuonna 2016 kansalliseen kokoelmaan valittiin DNA-testauksen perusteella kuusi uutta kantaa eri puolilta Suomea. Kansalliseen säilytykseen valitun humalakokoelman laajuus oli syksyllä 2017 17 kantaa. Suomalaiset humalakannat soveltuvat viljelyyn ja erityisesti oluen aromihumalointiin ja ne ehtivät tuottaa satoa kasvukauden aikana. Eri kantojen koko käyttöarvoa ei vielä täysin tunneta, ja suomalaisia panimohumaliakin tiedetään vähän. Esimerkiksi Halikossa sijaitsevan Wiurilan kartanon humalakantaa on käytetty panimohumalana ja se on valittu uutena kantana säilytettäväksi kansalliseen humalakokoelmaan. Kansallisen humalakokoelman käpyjen α- ja β-happopitoisuuksia ei ole tutkittu kattavasti, esimerkiksi Wiurilan kartanon humalakannan oluentuotanto-ominaisuuksia tai arvoa farmaseuttisten ominaisuuksien osalta ei vielä ole testattu. Suurilla humalantuotantoalueilla mm. Keski-Euroopassa tauti- ja tuholaispaineet ovat niin korkeat, ettei luonnonmukainen tuotanto yleensä ole mahdollista, mikä luo suomalaiselle luomuhumalalle myös vientimarkkinoita. Luonnonvarakeskukseen kerätyt humalakannat on puhdistettu lämpökäsittelyn avulla kasvintuhoojista, virustestattu ja otettu solukkoviljelyyn. Humala-aineistoa lisätään uusia kenttäkokoelmia sekä vanhojen kokoelmien uusimista, kryosäilytystä, tulevia viljelykokeita ja viljelijäyhteistyötä varten. Humalan kryosäilytysmenetelmää kehitetään ja tavoitteena on myöhemmin tallettaa tautipuhdistetut, käytännön hyödyntämisen kannalta arvokkaimmat kotimaiset aineistot kryopankkiin, josta niitä saadaan luovutuskuntoisina mm. kokoelmien uusimista tai viljelyä varten.